sanna saastamoinen-barrois

sanna saastamoinen-barrois


Poeettisen kielen potentiaali todellisuden tulkkina (filosofia, kieli ja todellisuus)

POEETTINEN KIELI TODELLISUUDEN TULKKINA

 

 Sokrates pyysi meitä sulkemaan silmämme, jotta näkisimme oman sisäisen kauneutemme. Wittgenstein

 taas pyysi vaikenemaan siita mista ei voi puhua. Minä  haluaisin jatkaa vaikenemisesta ja pyytää sulkemaan    korvat arkikielen melulta ja kuuntelemaan hiljaisuutta.

 Hiljaisuudessa korvat avautuvat kuulemaan autenttinen  poeettinen kieli. joka yltää sinne minne arkikieli ei.

 

Pyrin esseessäni näyttämään  poeettisen kielen potentiaalin todellisuuden hahmoittamisessa.

Mistä ei voi puhua, siitä voi poettisella kielellä jatkaa.

 

Kun katson otsikkoa FILOSOFIA KIELI JA TODELLISUUS ajatukseni lähtevät vaeltamaan , siinä silmieni

edessä seilaa lauseita, sanoja, kirjaimia. Mistä tulevat ajatukset joilla otsikkoani, tulevaa työurakkaa

hahmoittelen ? Heijastuvatko ne jostain ? Lähettääkö piilotajuntani minulle viestejä ? Ehkäpä oma

todellisuuteni haluaa ottaa osaa tähän pähkäilyyn.

 

Kautta aikojen ovat filosofit keskustelleet kielen työvälineiden avulla todellisuudesta, sen perimmäisestä ja syvimmästä olemuksesta. Todellisuudesta keskustellessa haetaan autenttista, sitä alkuperäistä, viimeisenkin miksi-kysymyksen vastausta.

Kieli avasi ihmisille ajattelevan tulevaisuuden. Kieli on polku tietoiseen ajatteluun.

Ilman sanoja, tietäisimmekö mitä ajattelemme ?

Kun  ymmärtämyksemme laajenee ja sanavarastomme suurenee, suureneeko ajattelumme, kasvaako kapasitettimme käsitellä ajatuksia ? 

Vai onko kapasiteettimme jo meissä, jollain toisella tasolla, jota emme ymmärrä.

 

Wittgenstein uskoi että kieli on ajatteluni rajat.

Sinne mistä ei voi puhua ei siis ole kielellistä  tietä, ei ajatteluumme yltäviä käsitteitä. 

Onko  meissä sitten intuitatiivinen tajunta jossain meistä tiedotomattomassa?

 

Lapsi ajattelee ennen puhumista, ennen kielen hallitsemista, ennen äänteenkään ääntämistä.

Tuntuu aivan luonnolliselta myös olettaa, etta kieltä on toisella tasolla, kuin kielenä jona me sen näemme, äännämme ja tietoisella tasolla ajattelemme. 

Kieli on paljon enemmän kuin puhuttu, kirjoitettu tai luettu kieli.

 

 Jos ajattelemme todellisuuden olevan tässä sanavarastomme sisällä, olemmeko kielemme vankeja?

 Onko meillä todellisuutta ilman kieltä?

 Onko puilla jotka huojuvat tuulessa kieltä?

 Ymmärtävätkö puut olevansa todellisuutta?

 Onko yhtä monta todellisuutta kuin on ajatustakin?

 

 Peter Winch kiittelee Locken käsitystä filosofin tehtavästä huoltaa kieltä, poistaa ristiriitoja loogisen puheen alueelta. Mutta tässä saavumme probleemaan kielen rajoista, sillä jos filosofi tyytyy käyttämään vain olemassaolevaa termistöä, mitään UUTTA ei voisi ikinä ilmaantua ja todellisuutemme olisi todellakin tässä kielemme rajojen sisäpuolella. 

Mikä ei voi olla mahdollista sillä esim Kant, Bloch,Descartes, Jaspers, Wittgenstein tormää todellisuutta pohtiessaan  aineeseen, henkeen, utopiaan, liikkellepanevaan voimaan , joka on kielen ulkopuolella. Sanoinkuvaamattomaan asiaan jota ei voi järkiperäisesti selittää.

 

 Minua on aina hämmentänyt filosofian paradoksellisuus.Toisaalta kuulutetaan kyseenalaistamisen perään,

 toisaalta pitää hallita filosofian käsite- ja teoriaverkosto pystyäkseen suunistamaan filosofisissa

 keskusteluissa. 

 

Hetkittäin tulee olotila, että filosofit ,kuten vaikkapa Rudolf Carnap ehdottomine kantoineen filosofiasta tieteenteoriana, ei näe metsää puilta. 

Tai kieltä sanoilta.

Tai ehkäpä todellisuutta kieleltä.

 

Ihminen voi sokeutua omille ajatuksilleen kun lahdetään liian usein samankaltaisista  lähtokohdista, samoista itsestäänselvyyksistä.

ITSESTÄÄNSELVYYDET ? 

Kuka ne on kuuluttanut itsestäänselviksi ?

Tiedyhteisöt testien jälkeen ?

Yhteiskunta johtajineen ?

 

Me tiedämme  puhutun kielemme rajat, järjen siemenkin on istutettu meihin niin syvälle, että

vaadimme potentiaalista järkiperäistä selitystä kaikelle.

Haluamme järkiperäisen selityksen kaikelle, muuten sitä, mitä ei voi selittää , ei voi olla olemassa. Eli jos meillä ei ole hallussamme sanoja millä kuvailla, käsitteitä joilla selittää, me kiellämme sen järkiperaisestä keskustelusta ulos.

Henkilökohtaisesti tuntuu aivan loogiselta väistämättömyys, jolla yhä kehittyvä olemassaolomme törmää asoihin, ilmiöihin ja olotiloihin, joille ei tunneta termiä . Tahdon korjata, joille ei tunneta järkiperäistä

tiedepiirien hyvaksymää termiä.

Autenttisella tunnetasolla on eri asia.

Kieli, millä  eri olemassaolot kohtaavat vaikka tabula rasa-tilan voi olla yhtä todellista sekä maalarille, joka katselee kangaspohjaansa ennen ensimmäistä sudinvetoa, kirjailijalle, joka avaa tulevan kirjansa ensimmäisen

tyhjän sivun, ihmiselle, joka meditaatiohetken jälkeen katsoo maailmaa puhdistetulla mielellä, kuin

 filosfille, joka pohdiskelee tabula rasa termiä. 

Ja  heille kaikille heidän sen hetkinen todellisuus on todellisinta todellisuutta, jonka he kukin käsitteelistävät omalla ainutlaatuisella kielellä.

 

 Olen valmis hurraamaan herra Paul Feyerabendille,  filosofiain anarkistille, joka nousi metodia vastaan,

 joka ulotti kyseenalaistamisen tieteiden  itsestäänselvyyksinä pitämiin teorioihin ; " jokaisesta löydöstä ei voi tehdä selkoa samalla tavalla ja menettelytavat , jotka kannattivat menneisyydessä, saattavat olla tuhoisia kun niista tehdään vaatimuksia, johon tulevan tutkimuksen on mukauduttava ». 

Mielestäni pitämallä mielessään Feyerbedin « anything goes » lausetta voimme edetä niin tieteessä kuin taiteessa, joiden avulla voimme paremmin hahmoittaa todellisuuttamme.

 

  G.E Mooren todistus ulkomaailman olemassaolosta avasi meille portit ihan mihin tahaansa. Moore todisti ulkomailman olemassaolon nostamalla kaksi kättään, niinpä on

 olemassa kaksi ulkoista kappaletta. Niinpä ulkomaailma on olemassa.

 Tämä antaa oikeuden myös maailmaan , jota ei voi selittää.

 Maailmaan, joka voidaan tuntea.

 Sillä vaikka usein väitetään  filosofian olevan päinvastainen tunteesta, joka ei todistele rationaalisesti salaperaisiä ja arvoituksellisia tuloksiaan , ja joskus jopa jättää ne tahallisesti  näyttämään paradoksalliselta ja järjettömiltä, uskallan väittää tunteen kuuluvan filosofiaan.

Uskon filosofian rakastavan järkiperäistä viisautta, mutta yhtälailla uskon filosofian rakastavan

tunneperäistä viisautta.

Mielikuvitus ja tunnetilat  voivat olla aistien harhaanjohdatettavissa, mutta se ei tee niitä yhtään vähemmän todellisiksi kuin rationaalista realiteettia, sillä mikä todistaa rationaalin rationaalisuuden?

 

Ernst Blochin ihminen kantaa toivoa. Hän osaa haaveilla paremmasta elämastä , ja elää henkisesti päänsa sisällä,päiväunelmissaan.

Blochin mukaan ihminen  toivonsa ajamana pyrkii kohti toisenlaista,  parempaa tulevaisuutta.

Tämä huomisen todellisuus, ei-vielä-tullut, josta ihminen ei voi olla varma,  tulee puhtaimillaan esille

valonomaisissa välähdyksissä, -Bloch puhuu aamuruskasta , joka tulee esille murrosiän vahvoissa unenomaisen

unelmoivissa olotiloissa, murroskausina siirtyessä yhteiskunnasta toiseen.  Sekä taiteellisessa, tieteellisessä ja filosofisessa tuottamisessa, jossa , Bloch lainasi Dantea, lahdetään vettä pitkin, jossa ei koskaan ole purjehdittu.

 

 Näitä Blochin kuvaamia tulevaa ennakoivaa ,aamuruskon värisiä hetkiä , voisimme verrata Matti Wuoren

 kuvaamaan inkobaatioon, joka on « näkymätön hyvin vaikeasti aistittava vaihe ennenkuin se muuttuu uuden idean selväksi läpimurroksi. Se on kun jotain hyvin uutta on tajunnassasi syntynyt ja voit erehtymättä todeta etta

 tämä ei ole tyhjennettävissä rationaalisesti omiin selitysmalleihimme tai mekaanisesti palautettavissa

 mihinkään aikaisempaan . » 

Yhtä lailla voisimme  vertaukseen liittää Kuhnin tieteen vallankumouksellisen kehityksen tyypin, sen

 järisyttävän hetken, jolloin ymmärretään jotain AIVAN  UUTTA, josta ei voi enää palata täysin samana

vanhaan ajattelumalliin. 

Itseasiassa Kuhnin  vallankumoukselliset muutokset voisivat olla Blochin aamuruskon seuraava vaihe, jossa aurinko on kivunnut jo sen verran korkealle että auringonsäteiden lämmön vaikutus sulattaa kielemme jähmettymiä, itsestäänselvyyksiä. Silla niin ovat suuret vallankumouksellisen muutoksen voimat että ne vaativat

 meitä muuttamaan ajattelu-ja kuvaustapojamme; vakiintuneilla käsitteillä emme kykenisi uusia

 löytöjä hallitsemaan.

 

 Mistä me ammennamme nämä valonomaiset välähdykset joita, taiteilijat, filosofit,haaveilijat,  lapset ja vanhukset pyrkivät kukin omalla tavoin kuvailemaan? 

Missä on sanaton universaali kieli ja Blochin nouseva aurinko ?

 

 Platon uskoo idea-oppiin, ideoiden todelliseen maailmaan, josta me näemme heijastuksia, varjoja. Jos

 todellisuus olisi Platonin idea-oppi ja käsitteet olisivat näita ideoita, eli todellisuus olisi yhtä kuin käsitteet joita selvennämme sanoilla, käsitteiden merkeillä eli symboleilla ,olisi siis olemassa TODELLISUUS ,joka olisi kaikista kielistä riippumatton, sillä samaa käsitettä voisi kuvata monilla eri sanoilla, esim rakkaus, love, amour, eros;

 mutta rakkauden käsite on aina sanasta riipumatta sama.

 Eli rakkauden idea olisi ja pysyisi taustalla samana.

 

 Platonin mukaan olemme yhteydessä ideoihin eli käsitteisiin ajattelun ja jarkeilyn avulla, emme

 aistinhavaintojen kautta.

 Kuitenkin esim taiteeseen liittyy välitön havainto.

 Taiteen tajuamiseen tarvitaan herkkyyttä ja tunnetta.

 Taide on tunnekieli.

 

 Paradoksellisesti Platon oli antanut ihmisen sielulle siivet, jotka kasvavat kun sielu kauneuden kautta

 muistaa todellisen kotinsa, ideoiden maailman. Kauneuden havaitsemiseen me tarvitsemme aisteja,

 tunteita.

 

 Heidegger on sanonut taiteen olevan totta.

 Taiteellinen ilmaisu on yleensä aidoin mahdollinen ilmaisu tunteelle.

 

 Puheessa taiteellinen puhe saattaa tuoda meidät lähelle totuutta, todellisuutta. 

Poettinen kieli , antaa uloskäynnin mahdollisuuden tunteelle. 

Poettinen kieli on ehkä ainut mahdollinen kieli lähestyä todellisinta totuutta.

 Arkikieli, joka Heideggerin  mukaan ;"ei ole vain köyhtynyt, vaan mennyt yleisesti piloille", saa meidat helposti sokeaksi.

 

 Poeettinen kieli vie meidat korkealle vuorenhuipulle, pilvienkin yläpuolelle, jonnekin missä olo tuntuu

 vieraalta. Silloin ehkä voimme avata silmämme ja katsella todellisuutta. Sillä niin pitkään kun

 katselemme samoilla, tutuilla kielikuvilla meitä ympäröivää maailmaa, tunteita ja ajatuksia emme

 pysty vieraannuttamaan itseämme itsestäänselvyyksistä joihin filosofiset käsitteetkin lasken kuuluvaksi.

 Wittgenstein sanoi tiivistavänsä Tractatuksen idean kuuluisaan lauseeseensa « minkä ylipäätänsä voi

 sanoa,sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua siitä on vaiettava. »

 Wittgenstein unohti tunteet. 

Wittgenstein unohti että joskus usvassa näkee paremmin, seikkaperäiset, paradoksaaliset sanat, lauseet voivat joskus avata KOKONAISEN UUDEN MAAILMAN.

 

 Taiteelliset, epäselvätkin, ilmaisut kumpoavat  AUTENTTISISTA tunteista, todellisista todellisuuksista. Alkuperäisten käsitteiden ideoista joita ei voi loogisesti järjestellä.

 

 Poeettinen kieli voi toimia tulkkina, siltana järjen ,  käsitteiden ja todistettujen teorioiden tuolle puolen

 

 Mutta löytääksemme poettisen kielen meidän on löydettävä tunteet.

 Meidän on löydettävä hiljaisuus. .

 

 

 s

 h

 h

 

ssshhhh

 

 

 

 Arkikielen hölinä saa meidät, ei vain sokeutumaan,

 mutta myös kuuroutumaan.

 

Ehkä Wittgenstein ei kuunnellut hiljaisuuttaan?

Ehkäpä hän ei vaiennut ?

Entä jos suljemme korvamme ?

Omassa henkilökohtaisessa hiljaisuudessa on

 mahdollisuus kuulla oma sisäinen kieli.

 Kieli joka kumpuaa todellisuudesta.

 Kieli, josta ei  voi puhua selvästi, mutta jonka voi tuntea.

 Ja tunteista voi ammentaa jotain aitoa taiteen avulla. 

 

Ja taiteen kieli on poeettinen kieli niin pitkään kuin se ilmaisee jotain aitoa, joka on TUNNETTU todellisuudesta.

 

 Poettisessa kielessä ei ole käsitteitä, ei teorioita, ei portteja, portaita tai polkuja.

 Poettisessa kielessä on potentiaalinen kaikki .

 

 Jokainen luomistyö on kannanotto tähän todellisuuteen, jota Blochin auringon kajastus meille valaisee, ja

 jossa sielumme sulkapeitteisten siipien turvin osaamme kuunnella valon kieltä.

 

 

Pariisi 2003